Jäätynyt kaste nurmikolla, välkettä aamuauringossa. Syksyinen usva venyttelee pehmeitä siipiään pimeydessä. Se nousee valkeille siivilleen ja lentää hiljaa rantojen yllä, etsien sopivaa laskeutumispaikkaa. Ne peittävät alleen natisevan laiturin, tyynen veden, liukkaat rantakivet, nauttien aamuauringon säteistä, keräten uusia voimia nousta ilmaan ja piiloutua taas päiväksi. Ne kerääntyvät laiturille, tepastelevat rannalla, istuvat talojen räystäillä katselemassa nukkuvaa valtakuntaa. Lopulta ne nousevat yhteisestä päätöksestä ilmaan kerääntyen parveksi taivaalle, kadoten aamuauringon tieltä, vapauttaen pysähtyneeltä tuntuvan ajan, vapauttaen maan hiljaisesta odotuksesta.
2 kommenttia:
ihana kuva. tuollaisena minäkin merestä tykkään - rauhallisena.
se on jännä, kun minusta tuolla ei tunnu ollenkaan merelle.
ihana paikka, ihan kuin järven rannalla. järvellä vain ei ehkä liiku yhtä isoja laivoja.
Lähetä kommentti