maanantai 31. elokuuta 2009

Elokuussa ehtii vielä... 4.osa

...keittämään omppuja ja ihmettelemään, kuinka aikaisin tuleekaan pimeä.. Ja mikä noita puita vaivaa?!


Reissumme jatkuin rantapäivällä, satojen muiden auringonpalvojien seurassa. Sää oli mitä aurinkoisin, ja lämpimin. Silti merivesi, joka lähenteli varmaan jo 25'c, tuntui viileältä, eikä uimaan yksinkertaisesti voinut mennä ilman (riemun?)kiljahduksia.



Tässä on syvyyttä reilu 10 metriä, ja aivan oikein, tuo vaalea on hiekkapohjaa! Aivan käsittämätöntä.



Jälleen uusi päivä nousu kirkkaana ja edessä oli merimatka takaisin mantereelle. Osalla matkalaisista oli edessä lento Alicantesta edelleen.



Sitten näimmekin "vain" merta, merta ja lisää välkkyvää merta. Meri on kummallinen paikka. Sitä voi tuijottaa tunti kaudet. Kaukana kostean sumun takana näkyivät Ibizan saaret ja myöhemmin Espanjan rannikko ja sen korkeiden ja täyteen ahdettujen talojen varjot.



perjantai 28. elokuuta 2009

Elokuussa ehtii vielä... 3.osa

...matkustamaan mökille ja pohtimaan, onko Wanhassa tosiaankin Wara Parempi.

Ibizan rantaan päästiin uskollisella ja pirteän vihreällä (ainut rannan kirkkaan vihreä kulkupeli!) kumiveneellä. Oman kamerani jätin veneeseen, joten rannalta kuvia myöhemmin. Vesi oli todellakin turkoosia, ja pohja näkyi jopa 15 metrissä! Uskomaton näky. Täällä sameissa vesissä on hyvä, jos pohja näkyy edes rannassa..




Rannat olivat jyrkät, erikoisen punaiset ja vihreät. Ja täynnä sirittäjiä! Niiden ääni kuului kauas sekoittuen tuuleen ja saaden kuuntelijan epäilemään äänien kuulumista ainoastaan omassa päässään.. Luultavasti sirittäjät ovat hyönteisiä, heinäsirkkojen sukulaisia, mutta ainutkaan ei suostunut kuvattavaksi.


Iltapäivän kuumina tunteina suuntasimme Formenteralle, toiselle Espanjan saarelle, joka sijaitsee noin tunnin venematkan päässä Ibizalta. Ohitimme uudelleen tuon reikäkallion, tai lohikäärmekallion (siltä se vähän näytti), jonka ensimmäisen kerran näimme aamunkoitteessa.



Vaikka pahin kipuiluni, tukkoisuuteni ja kuumeiluni osui juurikin sopivasti Ibizan päivälle, jätti saari meihin kaikkiin taatusti jäljen. Sinne täytyy ehkä palata uudelleen.



Jätimme siis Ibizan ja kiinnityimme hetkellisesti rantaan, Formenteran sataman tankkauslaituriin. Vene sai aimo annoksen menovettä, ja me lähdimme hakemaan menovettä myös meille matkaajille. Ehdimmepä hieman hypistellä myös sataman liepeillä nököttävien myyntikojujen tarjontaa, ja löysimme myös yhden myyjän, joka kertoi käyneensä Suomessa. Paikkakunta tosin jäi erikoisen ääntämisen alle arvoitukseksi. Pieni on maailma ja sen ympyrät.


Laskimme taas ankkurit hiekkapohjaan ja uljas kulkupelimme kiidätti meidät valkoiselle hiekkarannalle todistamaan jälleen kerran kuinka aurinko vajosi meren aaltoihin. Tapahtumaa (auringon laskua, ei meidän rantautumista) oli todistamassa (ja hurraamassa) (siis auringon laskua, ei meidän menopeliä tai saapumista, tai niin ainakin luulen) laumoittain paikallisia ja turisteja, jotka myös tahtoivat vangita hetken digitaalimuistiinsa.



torstai 27. elokuuta 2009

Elokuussa ehtii vielä... 2.osa

...pakenemaan oman mielen syövereihin. Pakoseuraksi suosittelen Cecelia Ahernin Yllätysvierasta. Aivan loistava.


Matkamme jatkui ehkä delfiinien seurassa, tai niin ainakin haluan uskoa, kohti kahta Välimeren saarta. Vielä viimeinen vilkaisu taakse maantereelle ja sitten katse kohti keulan takana välkkyvää merta.




Maston pieni keltapunainen lippu jaksoi liputtaa kohteliaasti isänmaalleen koko matkan.



Matka mantereen helmasta Ibizan lahdenpoukamaan kesti vajaan vuorokauden. Pilvettömällä taivaalla aurinko teki matkaansa kohti veden pintaa, kunnes se vajosi aaltoihin kaikessa hiljaisuudessa.





Jäljelle jäi hiipuva keltainen valo, joka paljasti taivaalla tuikkivat tähdet. Sanattomana ja omaa pienuuttani pohtien pääsin näkemään huikaisevan hienon tähtitaivaan. Sellainen jos olisi nähtävissä joka yönä ei taitaisi nukkumisesta tulla yhtään mitään.

Yö meni hiljaisuudessa ja edetessä, teen ja torkkujen voimin. Onneksi kapteenin voimat olivat paremmat kuin omani, olisi jäänyt Ibizan ranta sinä yönä näkemättä.

Aamuyöllä auringonkajon jo saavuttaessaan meitä ohitimme reikäisen kallion (josta ehkä kuvaa myöhemmin) ja ankkuroiduimme lahdenpohjukkaan hiljaisuudessa (jonka rikkoi kymmenien kilojen kettingin vieno solahdus kirkkaaseen veteen..). Painuin sisälle merisairaiden, mutta unisten matkalaisten seuraan, ja ummistin vihdoin silmäni, peläten unohtavani loistavan, reikäisen taivaan. Edes digitaalimuistini ei minua voinut auttaa, sillä liikkuvassa veneessä ei juuri pimeässä kuvia oteta. Sääli.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Elokuussa ehtii vielä... 1.osa

ainakin päivittämään blogia :) joten täältä pesee.

Vietin helteiset heinäkuun kaksi viikkoa Etelän auringossa. Tarkempi sijainti olisi kutakuinkin Alicance/Formentera/Almerimar-akselilla, mutta koska olinpaikkamme vaihtui päivittäin ja Espanjan (meri)rajojen sisällä pysyttiin, ei tuolla paikalla taida oikein olla merkitystä. Haaveena oli pitää jonkinlaista kuvapäiväkirjaa, mutta aika vierähti, ja kuvat jäivät laittamatta. Sateisen harmaan illan piristyksesti (ja siksi, että tekemättömät suunnitelmat kalvavat mieltä) kaivoin digitaalimuistini (kameran) vihdoin esille, ja yritän jakaa edes osan helteisistä merimuistoni.

Reissu alkoi siis lentomatkalla Alicanteen. Koitin vangita tilkkutäkkimaisemasta edes pienen palan, vaikka eihän näkymä kameran läpi koskaan vastaa todellista.



Niinkuin aina, siirtyminen tästä maasta toiseen maahan tuntui kestävän kokonaisen päivän. Yleensä vielä matkalle lähdetään kesken unien ja olo on sen mukainen.. Alicantessa vastassa oli epätodellinen lämpö- ja kosteus, joka asteli tyynesti lentokoneeseen avonaisesta ovesta ohi jonottavien matkustajien, odotti kanssamme laukkuja (miten oma matkalaukku voikin aina olla viimeinen?), oli meitä vastassa odotusaulassa, lyöttäytyi taksin takapenkille kanssamme ja seurasi meitä koko matkan. Vain muutamana varhaisena aamuna se tuntui tiivistyneen veneiden kansille ja ulos unohtuneille pyyhkeille, vain noustakseen taas seuraamaan jokaista liikettämme.

Etelässä pimeys saapuu yllättäen, ei niinkuin meillä täällä hiljaa ja viipyillen, ja Alicante esittäytyi meille kauniina, pimeänä ja eläväisenä. Satama on valtava. Sinne sanotaan mahtuvan 2000 venettä. Sen rannalla kulkijaa odottavat katutaiteilijat, kojut, lukemattomat ravintolat ja sisäänheittäjät (osa taitaviakin), välkkyvä casino ja iltaansa viettävät asukkaat. Satamasta löytyi valtavia aluksia, ja osan omistajat pääsivätkin autoillaan aivan veneiden viereen - laiturit olivat ainakin kahden auton levyiset.



Aamu valkeni lämmössä, ja hiljaisuudessa. Etelässä ihmiset tuntuvat elävän aivan eri rytmissä kuin meillä täällä.




Otimme suunnan merelle päämääränä Ibiza. Sinne on kuitenkin melkoisesti matkaa, ja aikaakin matkaan meni jonkun verran. Vaikka matkalla olikin päämäärä oli kuitenkin itse matka koko matkamme päämäärä. Ja digitaalimuisti oli ahkerasti käytössä.



Valkolainen Suomenlippumme herätti kummastusta ja ihmetystä lähes jokapaikassa, vaikka hienosti se sopi sinistä vettä ja kirkasta taivasta vasten heilumaan.

Henkilökohtaisesti odotin matkalta auringon, lämmön ja vaikuttavien maisemien lisäksi jotain tarunhohtoista, meidän toiveista riippumatonta ja todellisuudesta poikkeavaa. Delfiinejä. Ja sellaisen myös näin.



Delfiinit ovat käsittämättömän nopeita. Hetkessä ne olivat uineet meitä kohti, ihastuttaneet meitä ja kadonneet taas turkoosinsinisen veden aaltoihin. Me jäimme niille sijoillemme ihmettelemään ja odottamaan uutta tapaamista.